kolumni Suosikit eivät kuuntele kansaa
27.01.2010 8:55
Kansa halusi yli puoluerajojen tehdä Paula Lehtomäestä keskustan puheenjohtajan. Kun gallupit näyttivät huipputuloksia, suosikki perui ehdokkuutensa.
Puhemies Sauli Niinistö on jo vuosia ollut halutuin presidenttiehdokas, mutta suosikki on suhtautunut nuivasti ehdokkuuteen.
Luopumiset johtavat väistämättä siihen, että kakkossarjan ehdokkaat nousevat valtaan. Varman voittajan vetäytyminen on onnenkantamoinen sellaiselle, jonka omat voimat eivät yltäisi ylimmälle askeleelle.
Pääministeri Matti Vanhanen nousi sattumalta valtaan 2003, kun Anneli Jäätteenmäki joutui eroamaan. Nyt hän Vanhanen vetäytyy, kun tappio uhkaa kesän puheenjohtajavaalissa.
Kysyä sopii, onko moraalisesti oikein, vaikka se olisi poliittisesti järkevää, huudattaa itsensä johtajaksi ja kieltäytyä, kun voitto olisi varma. Onko se pelkuruutta ja rimakauhua.?
Vai onko kyse siitä, että suosikki ottaa parhaat rusinat ja jättää karvaan kakun, jonka syömiseksi vallankäyttö aina lopulta muuttuu.
Nauttivatko Niinistö ja Lehtomäki mieluummin liehittelevästä suosiosta kuin vastuusta ja ikävistä velvollisuuksista? Eikö olisi reilumpaa sanoa etukäteen, ettei todellisuudessa halua ryhtyä koko hommaan.
Perheestä on tullut politiikan apuväline. Perhe tuodaan julkisuuteen ja parrasvaloihin vaalien alla. Sitä hyödynnetään äänien kalastelussa. Vallan vaikeina hetkinä perhe kelpaa syyksi luopua vallasta.
Paula Lehtomäellä oli perhe, aviomies ja lapset jo ennen kuin hän lähti vedättämään itseään puheenjohtajaksi. Kansanedustaja Sari Sarkomaallakin oli perhe ja lapset ennen kuin hän päätti ottaa opetusministerin salkun. Vuoden päästä hän luopui tehtävästä perheensä vuoksi, vaikka oli kokoomuksen suosituimpia ministereitä.
Poliitikon pitää sitoutua kamppailemaan vallasta. Se on äänestäjien oikeudenmukainen odotus.
Politiikka on pelkkää sirkushuvia, jos suosikki vain keikaroi parrasvaloissa, eikä tee yhtään näyttävää temppua.
Antti-Pekka Pietilä
kaupunkilehtiliiketoiminnan johtaja
a-p.pietila@lehtiyhtyma.fi
